Taisto Laakson henkilökuva

Taisto valokuvassa kotinsa kamarissa ison kirstun päällä. Valokuvan otti kiertävä, ovelta ovelle valokuvaaja

TAISTO LAAKSON MUISTELOT

Syntymä:

Synnyin perheen nuorimpana Köyliön Peräkallion kylässä jota paikalliset asukkaat kutsuvat Kööpeliksi, kevättalvella 1954. Perheeseeni kuuluivat lisäkseni, Isä, äiti, sisareni sekä kolme veljeäni. Syntymäni aikoihin isäni sairasti vakavaa sairautta enkä ehtinyt varttua kuin kahden kuukauden ikäiseksi kun perheeseemme tuotiin suruviestiä, isäni oli muuttanut ajasta ikuisuuteen. Jäin isättömäksi ennen kuin hänestä ehdin saamaan minkäänlaista muistikuvaa. Äitini kertoi jälkeenpäin, että isäni oli isokokoinen ja tummahiuksinen, mies joka omasi vahvan luonteen. Kertoman mukaan hänellä oli voimaa kuin pienessä kylässä ja sitä tarvittiinkin kun leipätyön ohella viljeli pientä peltotilkkua hevos – ja käsipelillä. Isäni päätyö oli Outokummun kuparitehtaalla Harjavallassa. Nyt syöpäsairaus oli hänet vienyt, hän oli poissa keskuudestamme.

Nimeni historia:

Äitini kertoman mukaan nimelläni on hyvin vaikuttava historia, joka on koskettanut minua vasta sen jälkeen kun perheeseemme syntyi omia lapsia. Vanhempani olivat päättäneet antaa nimekseni Aulis, mutta kun äitini viimeisen kerran kävi isääni katsomassa Porin yleisessä sairaalassa (nyk. Satakunnan keskussairaala) niin isäni oli sanonut, että jos annetaankin sen pojan nimeksi Taisto, kun tämä elämä on muutenkin tällaista taistelua ollut.

Muutto Kokemäelle:

Äidilleni jäi raskas taakka hoidettavaksi viiden lapsen yksinhuoltajana. Ollessani vielä sylivauvaiässä. perheeni muutti Kokemäen Peipohjaan. Tuohon aikaan monessa talossa jaettiin niukkuutta enempi kuin runsautta, ja näin oli myös meidän perheessä, jossa äidilleni lankesivat molempien vanhempien tehtävät. Perheen hoitamisen vuoksi äidilläni ei ollut mahdollisuutta mennä kokopäivätyöhön vaan hän siivosi tilapäisesti Peipohjan kansakoulun juhlasalia. Myös opettajilla hän kävi siivoamassa, josta valitettavasti palkka ei aina maksettu markkoina, jota perhe olisi kipeästi tarvinnut, vaan hyväkuntoisina vaatteina. Muistan kun äitini ompeli minulle kolmannen luokan kevätjuhliin erään miesopettajan puvusta tehdyt housut. Hän käänsi kankaan nurinpäin ja näin ollen ne olivat kuin kaupasta ostettu ja kaiken kukkuraksi äitini prässäsi ne tosi terävään prässiin. Muistan ikäni kun niitä kevätauringon valossa katselin noustessani juhlasalista portaita luokkahuoneeseen todistusten jakoon.

Miten minulle käy?

Muistan kuinka lapsena pelkäsin , että äiti kuolee ja jään täysin orvoksi. Lisäksi huolenaiheenani oli, että äiti löytää uuden miehen ja menee naimisiin. Lapsuudestani Peipohjasta muistan talvi-illat jolloin lapsena leikein pihalla kuun valossa. Kimaltelevaan hankeen loisti kirkas kuun valo ja tähdet tuikkivat kirkkaana taivalla. Heittäydyin lumihankeen selälleni ja mietin elämääni. Olisipa oma isä jonka kanssa saisin pelata samalla tavalla kuin kaverini. Mietin, minkälaista minulla olisi jos isä eläisi ja mitä yhdessä tekisimme. Vaikka minulla oli rakastava hyvä äiti, niin siitä huolimatta niissä hetkissä koin isän ikävää ja sitä, että minulta puuttuu jotakin sellaista mitä kavereillani on. Muistan myös kun Peipohjan kansakoulun juhlasalissa olimme rukouksissa oppilaiden kanssa. Opettaja luki raamattua tai muuta aiheeseen liittyvää kirjaa ja sen jälkeen laulettiin yhteisesti virsi. Aina kun laulettiin virsi, ”koska valaissee koin tähtönen, mua köyhää kerjääjää”, niin silloin nousi pala kurkkuuni ja itku oli lähellä. Niissä hetkissä koin jotain samaa kuin talvi-iltoina kirkkaan tähtitaivaan alla.

Enon poika

Äitini veljestä Väinöstä otin jonkinlaisen isän korvikkeen. Olin niin kiintynyt häneen, että kun hän vieraili kodissamme, niin hänen oli vaikeata päästä lähtemään ellen olisi päässyt hänen mukaansa. Minulle on kerrottu, että jo ennen kuin opin kunnolla puhumaan niin silloin jo halusin hänen mukaansa. Kun äitini oli sanonut, että hänellä tulee ikävä jos sinä lähdet, niin olin sanonut, että eno antaa äitille pympin (kummenen markkaa). Enolla oli auto ja se vielä toi oman hohtonsa hänen luokse menossa. Vaikka enollani oli oma perhe hoidettavana niin usein hän otti minut mukaansa. Lapsena ollessani enoni myi jakkaroita ovelta ovelle ja minä pääsin joskus yksin hänen kanssaan jakkarakaupalle. Muistan kun kierrettiin Kokemäen Kynsikankaalla ja syötiin lenkkimakkaraa ja päälle juotiin maitoa suoraan pienestä ruskeasta kaupasta ostetusta pullosta. Liekö makkara ollut parempaa kuin nykyään, kun se maistui niin mahdottoman hyvältä. Sytyttikö eno pienessä pojassa kipinän kaupantekoon, koska ison osan työhistoriaani olen toiminut liike-elämän palveluksessa...

Peipohjan poikii

Äitini oli Kokemäelle muuton jälkeen alkanut käymään helluntaiseurakunnan kokouksissa ja niinpä hän koki hengellisen herätyksen ja tuli uskoon Harjavallassa paikallisen helluntaiseurakunnan järjestämässä tilaisuudessa jossa puhui ja lauloi herkkä ja rakastettu harmonikkataiteilija, evankelista Mauri Liukkunen. Uskoontulon vaikutus ei voinut olla näkymättä perheessämme. Siihen aikaan uskovat jotka eivät kuuluneet kirkkoon saivat suurta pilkkaa osakseen. Muistan lapsena kuinka isommat pojat haukkuivat äitiäni uskonsa vuoksi. He monta kertaa pysähtyivät kotimme ikkunan alle ja rienasivat äitiäni suurella äänellä mitä erilaisin pilkkasanoin. Se tuntui lapsesta pahalta kun omaa äitiä pilkattiin. Tästä huolimatta kävin äitini mukana hengellisissä tilaisuuksissa. Pyhäkoulu tuli minulle rakkaaksi josta sain paljon hengellistä opetusta ja arvokasta pääomaa elämäni taipaleelle. Pyhäkoulua pitivät muun muassa Iltalampun ”nojatuolisafari Afrikkaan”-ohjelmasarjasta tutut Mauri ja Marjatta Kuokkanen. Myös edesmenneen Aaro Ovaskan mieliinpainuvat ja herkät puheet ovat jääneet mieleeni. Aina ei pienen pojan aika kulunut hengellisissä kokouksissa ja joskus sain äidiltä luvan poistua kokoushuoneesta pihalle, jossa Rakkolaisen ja Ovaskan lasten kanssa oli monenlaisia pelejä ja leikkejä. Näin jälkeenpäin muistelen äitiäni suurella lämmöllä ja kiitollisuudella, että hän mahdollisti evankeliumin sanoman kylvämisen pienen pojan sydämeen.

Koulussa ja töissä

Kävin kansakouluni Peipohjan koulussa joka oli kodistamme 200 metrin päässä. Seurallisena poikana tulin hyvin toimeen kavereitteni kanssa joita kylällä siihen aikaan oli runsaasti. Minua ei pilkattu äitini uskon takia juuri koskaan. Kuuden lukukauden jälkeen siirryin Tulkkilaan kansalaiskouluun kahdeksi vuodeksi. Tuohon aikaan vanhemmat, joilla oli taloudellisia mahdollisuuksia, laittoivat lapsensa yhteiskouluun. En tiedä olisiko minulla ollut edes riittävän hyvä todistus sinne pääsyyn, jota tietysti myös vaadittiin. Tuli aika jolloin kansalaiskoulu päättyi ja osallistuin Peipohjan ammattikoulun pääsykokeeseen ja minut hyväksyttiin rakennusosastolle. Ennen koulun alkamista menin kesätöihin Kaitarannan puutarhaan. Pidin kovasti työstäni ja painoin töitä nuoruuden innolla. Muistan ensimmäisen tilini, joka oli vajaan kuukauden työstä 197 markkaa ja kymmenpenniset päälle. Muistan kun sain rahat käteeni ruskeassa kirjekuoressa kauniina kesäpäivänä työnantajaltani Jonne Koskelta. Olin sanoin kuvaamattoman onnellinen kun sain ensimmäisen tilini jonka vein pankkiin odottamaan mopohankintaa. Mieleeni nousi ajatus ammattikoulun peruuttamisesta. Työnantajani oli sitä ennen luvannut minut vakituiseksi työntekijäkseen. Toteutin haaveeni tienata omaa rahaa, koska sitä ei yksinhuoltajaperheen kasvattina aikaisemmin ollut. Soitin rehtori Väinö Kinnuselle, etten tulekaan kouluun, vaan jatkan työntekoa.

Elämäni tähtihetki

Arvostan äitiäni, että hän ei väkisin pakottanut minua uskon tielle, vaan antoi minulle oman harkinnan asian suhteen. Ollessani 15-vuotias ryhdyin ajattelemaan uskon asioita omasta näkökulmasta käsin. Lapsena elin asiat äitini kautta ja nyt tuli aika ratkaista henkilökohtaisesti suhteeni Ristin mieheen Jeesukseen Kristukseen. Mietiskelin, että kun täältä ajasta erään kerran lähden, niin en voi vedota äitini uskoon, vaan ratkaisevaa on, uskonko minä itse Jeesukseen. Olenko minä pyytänyt syntejäni anteeksi ja myös kokenut, että Jeesuksen sovintotyön kautta ne on minulle anteeksi annettu. Sitten koitti sunnuntai 5.1. 1969 jolloin menin hengelliseen kotikokoukseeen Elvi Rakkolaisen kotiin Kokemäen Orjapaaden kylään. Muistan kun lapsena äitini pyörän takana matkatessani Kokemäeltä Harjavaltaan, katsoin isojen peltovainioiden yli tuota suurta korkeata ja pitkää kalliota juuri tuossa Orjapaaden kylässä ja ajattelin, että tuolla täytyy olla se Golgata jossa Jeesus ristiinnaulittiin. Muistan elävästi kun pitkän matkaa pyörän takatarikalta kalliota silmäilin ja ajattelin, että tuossa se nyt on. Sitten tein kysymyksen; Äiti, onko tuo se Golgatan kumpu… Tästä ikimuistoisesta hetkestä noin 10-12 vuotta myöhemmin olin tuon saman ”Golgatan kummun” juurella olevassa talossa käymässä elämäni taistelua, annanko elämäni kokonaan tuon todellisen Golgatan Herran käteen ja ohjaukseen. Pohjois-Suomesta kotoisin oleva matkasaarnaaja Uuno Saukkonen, entinen hattukauppias, julisti Jumalan sanaa. Tilaisuuden yllä oli niin voimakas ja murtava Pyhän Hengen läsnäolo, että edesmennyt hengellinen isäni, Veikko Matikka murtui puhujapaikalta kesken kaiken kyyneliin ja kysyi haluanko tänään antaa elämäni Jeesukselle. Polvistuin kamarin vuoteen reunalle ja Veikko ja Uuno julistivat minulle kaikki syntini anteeksi Jeesuksen nimessä ja maahan vuotaneessa sovintoveressä. Koin hetkessä täydellisen vapauden ja suuren ilon, itkin ilosta ja sopersin kiitosta Jeesukselle. Noustessani ylös en voinut muuta kuin itkeä. Itkin ja halasin kaikkia kokouksessa olleita jotka näyttivät aivan kuin eri ihmisilta. Tuntui kuin olisin uusien kirkkaiden lasien läpi katsonut ympärilleni ja syntynyt kirjaimellisesti uudestaan. Ulos päästyäni luontokin näytti valoisammalta kuin ennen. Kun pääsin kotiin niin lähdin heti Peipohjan rautatieasemalta lättähatulla Poriin, ystävilleni kertomaan mitä on tapahtunut. Tällä matkalla taidan olla vieläkin…

Muutto Harjavaltaan

Vuonna 1972 muutimme äitini ja veljeni kanssa Harjavaltaan jossa tapasin elämäni naisen Merja Ylitalon jonka kanssa olemme olleet avioliitossa tätä kirjoittaessa ( v. 2007 ) 30-vuotta. Meille syntyi kolme suloista lasta, Mikko, Elina ja Hannamari, jotka nyt ovat jo jos pesästä pois lentäneet. Vuonna 1984 jouduin luopumaan rakkaasta äidistäni. Työmaalleni Marttilan huonekaluliikkeeseen tuli soitto ja puhelimessa oli terveyskeskuslääkäri Pentti Vainio. Hän kertoi, että äitini oli kauppamatkallaan saanut sydänkohtauksen ja lyyhistynyt matkalla olleen Karttuhuolto-pesulan penkille pesulanhoitajan käsivarsille. Vaikka olin onnellisesti avioliitossa rakkaan vaimoni kanssa ja minulla oli sillä hetkellä kaksi suloista lasta niin tuntui kuin olisin menettänyt jotakin kallisarvoista ja korvaamatonta. Olin menettänyt oman rakkaan äitini joka ei mennyt koskaan uuteen avioliittoon vaan antoi kaikkensa lapsilleen. Hän oli ollut minulle äiti ja samalla myös isä. Nyt se oli tapahtunut jota lapsena aina pelkäsin. Kaiken keskellä lohdutti tieto, että rakas äitini sai muuttaa kirkkauden majoihin jossa ei ole enää sairautta eikä kipua ja tuskaa. Hänen uskonsa on muuttunut näkemiseen. Äitini kuoleman jälkeen näin unen jossa äitini oli hohtavan valkoisissa vaatteissa. Hänen kasvonsa säteilivät kirkkautta kun hän katsoi rakkaudellisesti minua silmiin ja sanoi, ei ole kylmä enää.

Ihmiselämää kudotaan monen värisillä kankailla. Välillä loimeen pujotetaan tummia, välillä kirkkaita raitoja. Yksi niistä kirkkaista raidoista on yksi elämäni tähtihetkistä, pitää sylissäni omaa poikaani jonka nimeksi annoimme Mikko. Sain kokea isäksi tulemisen riemua sekä myös vastuuta. Sama riemullinen tunne oli kun sain sulkea syliini toiset lapsemme Elinan ja Hannamarin. Tähtihetkiin lukeutuu myös sulkea syliini Mikko poikani ja miniäni Miian esikoinen Emilian, sekä Ellan ja Elsan. Muistan kuinka Emilian syntymän jälkeen kaiken riemun ja ilon keskellä sisälläni oli salattu pelko. Pelkäsin kuinka kauan saan elää ja kokea tätä ihanuutta nauttimalla lapsen lapsestani. Salainen pelkoni johtui siitä, ettei vaan minulle käy kuten isälleni, joka ei kerinnyt kanssani olemaan, kunnes syöpäsairaus vei hänen voimansa ja hän poistui keskuudestamme ollessani vasta kahden kuukauden ikäinen.

Olen Jumalalle kiitollinen kaikista vuosista joita olen saanut elää. Jokainen päivä on suuri ihme ja lahja Jumalalta.

Elämä jatkuu... (Tämä lisäys tehty pyhäinpäivänä 1.11.2014)

Edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen on  tapahtunut paljon erilaisia asioita. Lastenlapsia on syntynyt lisää.Vaimoni kanssa muutimme Eurajoelle.  Iltalamppu-työtä on tehty uskonvaraisesti ja päätoimisesti  "kaikki tai ei mitään"-tyylillä. Vaikka aina ei joka kuukausi ole palkkaa työstä saatu, kilometrikorvauksista puhumattakaan, niin siitä huolimatta Jumala on auttanut ja leivässä on pysytty.

Ystäväni Heimo Enbuska runoilee laulussaan:

"Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, silti valmis en ollenkaan.
Oman hiljaisen kipuni tunnen, milloin opin sen kantamaan.

Vähän ehjempi ehkä kuin ennen, kovin särkyvä sittenkin.
Surusoittoni sielussain kuulen, usein murtuvan kyyneliin.

Vähän ehjempi ehkä kuin eilen, silti muistoni kantaa saan.
Jäljet pettymyslyöntien tunnen, arkaa sielua haavoittaa.

Silti ehjempi katseeni nousee, minun kipuni hoidetaan.
Taivas särkyneet sydämet tuntee ja voi ehjäksi rakastaa"

Heimon teksti liippaa todella läheltä. Laulun sanat ovat tehty aivan kuin omasta  sielunmaisemastani. Usein syksyisillä pimeillä teillä kotiin studiolle tai tilaisuuksiin ajaessani tai illalla myöhään sieltä palatessani,  peilaan omaa keskeneräisyyttäni ja haavoittuvaisuuttani. Vaikka rakkaita läheisiäni on ympärilläni ja työssäni tilaisuuksissa, sekä radioaalloilla, tavoitan viikottain tuhansia ihmisiä, niin siitä huolimatta työni mediaevankelistana on monesti äärimmäisen yksinäistä. Joskus tuntuu, että  seurakuntien pastorit, sekä seurakuntien vastuunkantajat eivät ole ollenkaan kiinnostunut Iltalamppu-työstä, vaikka "vierailen" ohjelmassani heidän työalueellaan joka sunnuntai kolme tuntia. Useat "tarkkailijat" ovat sitä mieltä, että juuri siitä syystä eivät ole kiinostuneet kun tavoitat juuri niitä henkilöitä, joita hekin odottavat tilaisuuksiinsa. En ole millään tahtonut uskoa näitä kannanottoja, jotka viittaavat suomalaisen perisyntiin, joka vanhan sanonnan mukaan vie kalatkin vedestä. Vaikka tilipussi ei aina tulekaan "viidestoistapäivä", niin kuin seurakuntien pastoreille ja muille työssäkäyville ja useimmille hengellistä työtä tekeville, niin edelleen suurin hetki mediaevankelistalle on se kun saan rukoilla henkilöiden puolesta, jotka haluavat  ottaa Jeesuksen vastaan elämäänsä ja saada syntinsä anteeksi. "Jeesuksen Kristuksen nimessä ja maahan vuotaneessa veressä,  julistan sinulle kaikki synnit anteeksi". Suorastaan janoan lausua näitä sanoja katuvalle syntiselle tulevinakin päivinä yhä uudelleen ja uudelleen. Synnyinmaamme ei tarvitse lisää epämääräisiä lupauksia antavia hengellisiä helppoheikkejä, jotka uskottelevat" yhtä hyvää ja kahta kaunista" ja antavat ymmärtää, että elämme herätyksen keskellä. Ei, vaan odotan sitä, ja teen työtä sen eteen, että  Jumala antaisi maallemme Hänen henkensä vaikuttaman aidon hengellisen herätyksen, jossa ihmiset katuen syntejään tekevät parannuksen entisestä elämästään ja lähtevät seuramaan Häntä, jonka ovat ottaneet elämänsä herraksi. Herätyksen jota ei tarvitse uskotella ja väkisin pumpata eikä vääntää, vaan sen tuntee ja siitä tietää jokainen tavalla tai toiselle.

 

Toivon mukaan vielä yksityskohtaisemmin päivittelen tätä palstaa. Sitä odotellessa kuuntele Iltalamppu-ohjelmia ja tule mukaan Iltalamppu-tapahtumiin.

 

-taisto-