Huhtikuu 2007 - Valo voittaa

Hilkka Rosholm

Huhtikuun pohdinta 2007

Valo voittaa

Pimeys on valon vastakohta. Kaupunkilaiset eivät voi ymmärtää sitä pimeyttä, mikä maalla talvipimeällä vallitsee, kun ei ole valaistuja teitä. Siinä pimeydessä kuun ja tähtien loisteen huomaa. Lapsuudessani ei yksinkertaisesti voinut pelätä pimeää. Kun lähti ulos talvisin, kodin ulkovalo ei pitkälle valaissut. Sen jälkeen oli pimeyttä, ei ollut pihassa valoja eikä katuvaloja tien vierellä. Aamulla kouluun lähtiessä minulla oli mukanani taskulamppu, jotta sain hiukan valaistua tietä tarpoessani linja-autopysäkille. Taskulamppu oli erittäin hyödyllinen muutenkin. Siitähän sai oivan valolähteen peiton alle, kun halusi lukea päivällä kesken jäänyttä kirjaa. Vanhempani yrittivät pitää kiinni siitä, että sähkövalot sammuivat kouluaikoina iltakymmenen aikoihin.

Olin nuorena syksyihminen. Nautin kuulakkaista syysilmoista, mutta ei minulla ollut mitään monta päivää kestävää syyssadettakaan vastaan. Koin hienona, kun lempeä hämäryys aivan kuin kietoutui päiviin ja tiheni ja veti minutkin mukaansa. Talven pimeinä päivinä jaksoin hyvin odottaa uutta kevättä ja uutta valon tuomaa elämää. Nyt sairauteni myötä syksy on ahdistava ja pelottava. Tämä johtuu varmaan siitä, että ensimmäiset vakavammat oireeni tästä MS-taudista koin syksyllä –89. Pahenemisvaiheitakin on ollut usein syksyisin. Viime syksy tuntui minusta todella elämältä kuoleman varjon maassa, koska koin pitkän, hyvin uuvuttavan pahenemisvaiheen. Kun pääsin minulle talven taitekohtaan, jouluun, huokaisin hiljaisesti kiitoksen Jumalalle. Valoisammat päivät luovat uskoa tulevaan.

Valo on minulle nykyään terapiaa. Se saa katseeni siirtymään itsestäni ja omista kivuistani ympäristöön. Tammikuun lopulla valoisa aika päivässä on jo sen verran pitkä, että voin katsella pihapiiriä. Talitintit tulevat koputtelemaan ikkunaan, jos ei huomaa niille siemeniä lisätä. Ahkerasti ne käyvät lintulaudalla. Pohdin kyllä sitäkin, voiko pikkulintuja alkaa lainkaan syöttämään, kun voivat tuoda tahtomattaan tauteja. Meillä ruokintapaikka ei ole keittiön ikkunan alla, vaan metsän reunassa, joten sinne laitamme siemeniä. Nämäkin juuri eletyt maaliskuun lopun päivät ovat olleet upeita. Tinttejä olen pihalla nähnyt viittä eri lajia. Peippokin jo tuli, samoin mustarastas. Aurinko näyttäytyy aina vain pitemmän aikaa ja huomaan, että luontokin alkaa valmistautumaan kevääseen.

Kevät on ihmeiden aikaa. Lumen sulaessa maa tuoksuu aika pahalta. Mutta kun maa sulaa kunnolla, luonto aivan kuin ”räjähtää” eloon. Pienessä ajassa tapahtuu niin paljon, ettei kaikkea edes ehdi heti havaitsemaan. Voi vain todeta, että kevätkukat ovat alkaneet kukkimaan, tutut muuttolinnut ovat saapuneet. Kaikesta seurattavasta olen Jumalalle, elämän Luojalle, kiitollinen. Unohdan omat vaivani, kun seuraan muuttomatkalla yksin jääneen västäräkin epätoivoista yritystä ”iskeä” kumppani itselleen auton peilistä kurkkivasta västäräkistä. Tällaista kumartelevaa ja peilin päälle raivoisastikin hypähtelevää västäräkkiä viime keväänä sain seurata. Mielessäni toivon kyllä, ettei yksikään västäräkki kadottaisi kumppaniaan tänä keväänä muuttomatkallaan, sen verran likaiseksi auto tuli.

Tällaisina kevään hetkinä en halua muistaa, että kevät ja kesäkin on lyhyt. Kesän kuumuudesta ei elimistöni enää tämän taudin myötä välitä, mutta nautin valoisuudesta. Nautin myös kesän kukkasista, herneistä ja mansikoista. Nautin lintujen uusista poikueista. Niiden opettamista ja opettelemista tähän elämään on mukava seurata. Ja oppivathan nuo pikkuiset linnut tosi nopeasti. Siinä vaiheessa käy jo mielessä, että kohta ne lähtevät pimeää pakoon. Ja ilmeisesti samat linnut tulevat takaisin seuraavana keväänä, mistä osaavatkaan?

Näin on minun kuoleman varjon maahani tullut taas elämä takaisin. Luotan Jumalaan siinä, että elämä ja elämänhalu palaavat pahenemisvaiheiden jälkeen. Kun olen oikein uupunut tällaisen pahenemisvaiheen kestäessä eivätkä lihakset jaksa toimia ollenkaan, elämä on mustaa niin kuin maalla valottomana talviyönä. Olen aavistanut aina kuitenkin, että Jumala on silloinkin lähellä. Nyt kevätvaloa katsellessani olen saanut nostaa katseeni korkeammalle. Olen miettinyt Raamatun sanomaa valosta. Onhan siellä, ettei ole mitään salattua, mikä ei tule ilmi, eikä kätkettyä, mikä ei tule tunnetuksi ja joudu päivän valoon. Totta on tämäkin, sen olen saanut kohdallani kokea enkä enää pelkää päivän valoa. Armo, Jeesuksen ristintyö, riittää minunkin kohdallani. Suurinta on kuitenkin, kun Jumala Raamatussa lupaa omillensa iankaikkisesta elämästä taivaassa: Eikä yötä ole enää oleva, eivätkä he tarvitse lampun valoa eikä auringon valoa, sillä Herra Jumala on valaiseva heitä, ja he hallitsevat aina ja iankaikkisesti. Kiitos etukäteen!

-hilkka-