Elokuu 2008 - Paluumatkalla takaisin elämään

Hilkka Rosholm

Elokuun pohdinta 2008

Paluumatkalla takaisin elämään

En ole vapaa, vaan olen kahlehdittu tämän MS-taudin arvaamattomaan maailmaan. Elämää on ympärilläni kuten muillakin. Osallistumiseni siihen on rajoittunut, kaikki liikkeeni ovat hidastuneet. Ajallisesti varsinainen häkkiin joutumisen tunne tuli diagnoosin saatuani vuonna 1990. Jälkikäteen ajatellen se oli tuomio, joka on verrattavissa pienoiseen kuolemaan, vaikka en kovin sairaaksi itseäni tuntenutkaan. Tiesin jo silloin, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pahenemisvaiheet tulevat odottamatta, epäsäännöllisin väliajoin. Parantavaa lääkettä tähän tautiin ei ole. Veljeni sairasti silloin tätä samaa tautia. Hänen tautimuotonsa oli sieltä rajuimmasta päästä ja hän kuoli vähän jälkeen oman diagnoosini.

Tämä tauti on merkinnyt minulle epävarmuutta. Toisista pahenemisvaiheista elimistöni on selvinnyt palaten melkein entiseen kuntoonsa, toiset ovat jättäneet enemmän haittoja elämääni. Tämä tauti on merkinnyt elämässäni aamuja, jolloin en ole päässyt kävelemään. Se on merkinnyt sellaisiakin aamuja, jolloin näkökykyni on ollut rajallinen. Se on merkinnyt aamuja, jolloin uupumus on jatkunut, vaikka jonkinmoisen levon yöllä olen saanutkin. Vaikeimmat ajat ovat olleet sellaisia, kun kivut ovat jatkuvasti läsnä enkä lepoa ole saanut missään. Pahenemisvaiheet tuovat aina tullessaan ahdistusta. Jokainen oikein vaikea vaihe on tuonut minulle myös pelkoa, jaksanko vielä tämän kerran. Jokainen pahenemisvaihe on vienyt jotain minusta pois, jättänyt jälkensä.

Henkisesti jokainen sairastaessaan on kovilla, niin olen ollut minäkin. Alkuvaiheessa koin jostain syystä, että minun pitää elää näyttämättä niitä syviä haavoja, joita tämän taudin tuska elämääni toi. En voinut niitä ainakaan omaisilleni näyttää, syyttömiä he tähän tautiini olivat. Pahimmassa ahdistuksessa menetin uskoni Jumalaankin. Hän ei toiminutkaan elämässäni haluamallani tavalla, koska jouduin kokemaan aina vain kehoni huononemista. Silloin koin, etten voisi kiittää edes aikaisemmasta terveestä ajasta elämässäni. Sairaus veti mustan kaavun ihan kaiken ylle. Olin särkynyt.

Uudistumisestani olen kertonut ennenkin, mutta siihen liittyi myöhemmin myös erittäin vapauttava kokemus. Mieleeni tuli kipeä kysymys: ”Koetko olevasi itse syypää sairauteesi?” Juuri se oli ollut minulle niin ahdistava ajatus, etten ollut sitä pystynyt käsittelemään. Onko sairaus aina synnin seuraus? Olenko tehnyt jonkin sellaisen synnin, jonka seurauksena olen sairastunut? Mietin sairautta yleensä. Missä menee terveyden ja sairauden raja? Kuka sen määrittelee, kun me ihmiset olemme niin erilaisia kokemaan asioita? Eikö omat vaivat ole kuitenkin kaikista hankalampia kohdata? Eikö toisen vaivat tunnu aika vähäpätöisiltä? Kuka yleensä sairastuu? Miksi joku sairastuu? Eihän näihin kysymyksiin saa tyhjentävää vastausta. Aloin tutkimaan, milloin sairaus mainitaan Raamatussa. Heti siellä alkuvaiheessa, syntiinlankeemuksen jälkeen, sairaus tulee elämään mukaan arkisena ilmoituksena. Lopullinen oivallukseni tuli lukiessani Jeesuksen tavasta kohdata sairas ihminen. Hänelle oli itsestään selvyys, että sairautta oli maailmassa. Hän ei syyllistänyt ketään vaan kohteli samalla tavalla niin tervettä kuin sairastakin. Koin henkisen vapautuksen tästä minulle niin kipeästä asiasta yksinkertaisesti vain lukiessani Raamattua. Olin samanarvoinen.

Hengellinen uudistumiseni toi minut lähemmäksi tavallista elämää, mutta aluksi vain aavistuksen verran. Nousu on kestänyt nyt muutaman vuoden. Koen, että olen jo pakomatkalla, mutta nyt pois tämän taudin aiheuttamista erittäin sitovista ahdistuksista. Itse asiassa olen paluumatkalla elämään. Usko Jumalaan tuo elämääni joka hetki sellaisen elementin, joka kantaa. Kuten jokainen tietää, itse ei voi sairaana ollessaan vain päättää, että unohtaa kaikki kivut ja vaivat. Itseään ei voi pönkittää mihinkään positiiviseen. Negatiiviset asiat kyllä valtaavat mielen sen enempää pohtimatta. Haluan isolla äänellä kaikille kaiuttaa, että omalla voimallani en ole ahdistuksistani noussut.

Elämässäni on aina vain enemmän rajoitteita, mutten enää kuluta energiaani niissä rypemisessä. Jos en voi tehdä jotain, asia on vain niin. Monta kertaa minulta tulee kyllä vielä pettymyksen itku. Huomaan, että jonkun asian hoito ei enää onnistukaan, vaikka muutama aika sitten siitä suoriuduin. Annan nykyään itselleni luvan olla vain ihminen. Ei minun tarvitse kaunistella edes tätä tautia. En koe olevani tautiini syyllinen sen enempää kuin tämä ihmiskunta on yleensä syyllinen sairauksiin. Olemme kaikki tässä maailmassa synnin ja sairauksien kanssa kamppailevia. Myönnän, että sairauden tuomat rajoitteet ovat kuin häkin kaltereita. Haluan kertoa, että Jumalan antamaa elämää kannattaa elää vaikka rajoitteiden takaa katsellen.

Minua kantaa arjessa toinenkin asia. Se on syvä tietoisuus, mihin olen matkalla. Minulla on sydämessäni toivo iankaikkisuudesta Jumalan kanssa. Sitäkään asiaa ei voi itse mitenkään noin vain naksauttaa olemaan voimassa. Sen antaa Jumala, kun ihminen tulee uskoon ja myöntää, että tarvitsee auttajaa. Toivo se on siksi, että en tarkalleen tiedä, mitä se pitää sisällään. Iankaikkisuus on jotain suurempaa kuin mikä tahansa asia maailmassa. Odottaessani tulevaa on minulle tullut yksi kysymys mieleeni. Miksi meillä ihmisillä on paljon käyttämätöntä kapasiteettia aivoissamme? Onko niin, että kun siirrymme täältä maan päältä ajan rajan tuolle puolen, voimme tajuta Jumalan maailman ja sen suuruuden heti? Tajuamme senkin, mitä merkitsee, kun täällä niin ahdistava aika saa uudet mittasuhteet. Silloin ymmärrämme, että on totuuksia, jotka pitävät tätä Jumalan luomaa maailmankaikkeutta koossa. Ne ovat voimassa eikä aika merkitse niissä mitään. -hilkka-