Syyskuu 2008 - Arkisia ajatuksia

Hilkka Rosholm

Syyskuun pohdinta 2008

Arkisia ajatuksia

Raamattu on kirjoitettu ihmisten arjesta ja Jumalan huolehtimisesta ihmisistä siellä arjen keskellä. Meihin ihmisiin vaikuttavat arjessa ympäristön asettamat kiireet ja suoriutumisen paineet. Arki siis uuvuttaa. Minua se uuvutti silloinkin, kun lapset olivat pieniä ja kävin töissä. Se oli enemmän fyysistä uupumista, kiirettä aikaa vastaan. Henkinen uupuminen tuli mukaan siinä, että asetin itselleni liian kovat tavoitteet kaikesta suoriutumisesta. Mielenkiintoisesti tämä asia on muuttunut elämässäni. Minulla on nyt aikaa, olenhan eläkkeellä. Tällä hetkellä on vain niin, että kaikkiin toimiini menee aikaa monenkertaisesti enemmän kuin ennen. Saan siis taas miettiä, mitä ehdin päivän mittaan tekemään. Jos käyn kaupassa toisen avustuksella, siihen päivään en voi kovasti muuta ajatella. Olen huolissani, kuinka kauan jaksan tehdä kaikkea, mitä suunnittelen. Raamattu kuitenkin vakuuttaa: ”Niin kuin on päiväsi, niin on voimasikin oleva”. Miten en voi tällaiseen asiaan vain yksinkertaisesi luottaa?

Minun arkeni on täynnä pieniä asioita. Olen oppinut nauttimaan sellaistenkin asioiden tekemisestä, joita ennen pidin vain välttämättömänä elämässä. Nautin, kun jaksan laittaa pyykit koneeseen ja ripustaa ne kuivumaan, kun ovat puhtaita. Nautin, kun jaksan ne vielä viikata kaappiin. Nautin, kun jaksan keittää muutaman purkin hilloa puutarhan marjoista. Olen oppinut myös nauttimaan pihapiirin eläimistä. Lintujen, oravien ja siilien katselu tuo vaihtelua arkeeni. Mielenkiintoista on seurata lintujen käyttäytymistä lajitovereitaan ja muita kohtaan. Mietin usein, miksiköhän viherpeipot ovat sellaisia kuin ovat? Ne riitelevät ärhäkkäästi ja se itse mielestään suurin ajaa lajitoverinsakin pois lintulaudalta. Kuitenkin se suurinkin on yhtä lailla riippuvainen lintulaudan antimista kuin muutkin. Mahtaako Jumala nähdä joskus meidät ihmiset samanlaisina riitelijöinä?

Muut ihmiset liittyvät arkeeni olennaisesti. Nykyään on helppo olla kanssakäymisissä puhelimitse tai netin välityksellä. On elämän rikkautta, kun on ystäviä. Saamme keskustella mieltämme painavista asioista. Puhumme myös ihan tavallisista arkisista asioista. Jokaisella on oma mielipiteensä. Se onkin suuri vapaus, joka tulee Raamatussakin ilmi. Meillä on neljä evankeliumia, jotka kertovat osin samoistakin tapahtumista. Kukin kirjoittaja tuo esiin kuitenkin oman näkemyksensä asiasta. Minulle se kertoo ihmistä ymmärtävästä Jumalasta. Me saamme olla yksilöitä, joille erilaiset asiat ovat tärkeitä. Se asettaa myös meidät jokaisen suhtautumaan toiseen ihmiseen ja hänen ajatuksiinsa aina kunnioittavasti. Tajuan nyt, että vaikka en aina osaakaan arvostaa toisen mielipidettä, se ei merkitse sitä, että hän olisi arvoton. Tällaisin ajatuksin olen kyllä varmasti joskus toisiin suhtautunut, olen pitänyt omia mielipiteitäni ainoina oikeina.

Hyvät aikomukseni jäävät arjessa helposti toteuttamatta. Monesti ajattelen tehdä jotain toista ilahduttaakseni, mutta jotenkin päivät täyttyvät muilla asioilla. Aikaa minulla on, siitä aikomukseni toteuttamiset eivät ole kiinni. Olenkohan minä ainoa tällainen saamaton? Olen myös huomannut, etten sallisi muille tällaista inhimillisyyttä vaan loukkaannun helposti heidän laiminlyönneistään. Myönnän kyllä, ettei se ole oikein. Sydämeeni vieläkin sattuu, kun muistan yhtä omaa laiminlyöntiäni. Lopetellessani kerran ystäväni kanssa puhelua, tajusin hänen äänensä olevan erittäin väsynyt. Ajattelin, että soitan hänelle heti kohta uudelleen. Mutta tätä tilaisuutta ei minulle tullut, hän menehtyi ennen kuin ehdin soittamaan. Tämän asian yli ei ollut helppo päästä, vaikka en häntä terveeksi olisi voinut puhelinsoitollani tehdäkään. Olisin voinut vain kuunnella hänen murheitaan ja lohduttaa. Armahtava Jumala auttoi minut tämänkin asian yli.

Arkisena päivänä surun kohtaaminen on raskasta. Se oli silloin, kun ikävöin ystävääni. Se on nytkin, kun suren oman äitini kuolemaa. Tämä suru on tällä hetkellä väsyneen surua, koska äitini sairasti monta vuotta. Muistan äidin vain sairaana. Jonkinmoista surutyötä olen pystynyt tekemään katsellessani äidin voimien vähenemistä, mutta vasta kuolemassa tapahtuu ero. Saimme haudata hänet odottamaan ylösnousemusaamua. Kaipaus ja ikävöinti tulevat varmasti sitten, kun voin muistella tervettä äitiä ja hänen työtänsä. Voin silloin kaivata niitä yhteisiä hetkiä, jolloin nuoruudessani tajusin kasvavani omaan elämääni. Voin muistella kiitollisuudella sitä, että hän isän kanssa halusi meidät lapset kaikki kouluun. Arkista työtä ja paikoin raadantaakin hänen elämänsä oli. Äitini opetti elämällään minulle sen, että asioihin on hyvä suhtautua realistisesti, turhia haikailematta.

Hienoin asia on, että arjessakin uskovalla on toivoa. Jumalalta olen saanut lohdutusta niissä vastoinkäymisissä ja oman kehon taitojeni menetyksissä, joita olen kohdannut. Saan olla kiitollisella mielellä, välillä yli ymmärryksen käyvälläkin. Jumala on tyynnyttänyt useasti sisälläni riehuvan myrskyn. Jumala haluaa lohduttaa meitä jokaista siinä arjen tilanteessa, missä kukin olemme. Suurinta on kuitenkin, että uskovilla on iankaikkisuustoivo. Ei elämän kokonaisuus ole vain tätä maan päällä näkyvää ja koettavaa, elämä jatkuu iankaikkisuudessa. Jumala haluaa kertoa meille, miten saamme viettää iankaikkisuuden Hänen seurassaan. Raamatun mukaan se tapahtuu uskomalla iankaikkiseen Jumalaan, joka herätti Poikansa Jeesuksen kuolleista. Jeesus katkoi näin synnin vallan ja avasi meille pääsyn iankaikkisen Jumalan yhteyteen. -hilkka-