Maaliskuu 2006. - Omat vaatteet vai toisten tamineet

Hilkka Rosholm

Pohdinta, maaliskuu 2006

Omat vaatteet vai toisten tamineet

1 Sam 17 luku

Minua siunasi, kun kuulin tällaisen lauseen: ”Eihän Daavidkaan suostunut ottamaan Saulin varustuksia. kun lähti Goljatia vastaan, vaan ajatteli, että Jumala varjelee häntä sellaisena kuin hän on.” Se myös pysäytti miettimään. Olisihan Daavid voinut kokea, että Saulin vaatteissa häntä arvostettaisiin enemmän. Ja toisinpäinkin asiaa voisin ajatella. Tyydynkö minä olemaan tällainen kuin olen, ajatellen, että Jumala tuntee minut ja varjelee minua tällaisena? Tämä on totuus Jumalan edessä, mutta… Kärsinkö alemmuudentunteesta? Vai mikä se tunne on, kun koen, että muilla on elämässä asiat paremmin kuin minulla? En tarkoita nyt sairauden tuomaa rasitetta elämässäni.

Itseni hyväksyminen on minulle vaikea asia. Ilmeisesti kasvatus vaikuttaa itsetuntoon. Minut on kasvatettu, kuten melkein kaikki yli viisikymppiset, vähättelyn periaatteella. Itsestään ei saanut kuvitella mitään. Nykyäänkin, kun tutkailen itseäni, näen vain negatiiviset asiat. Miten osaisin kääntää ajatukseni siihen, miten Jumala minut näkee? Hän on rakastanut minua niin paljon, että antoi ainoan Poikansa kuolemaan, että minulla olisi elämä. Hän katselee meitä ihmisiä Jeesuksen ristintyön kautta. Ihana asia lukea, mutta miten se ilmenee käytännössä, kun tunnen itseni vajaaksi ottamaan armoa vastaan? Mutta kun Jumalan armo on aina suurempi kuin ihmisen vastaanottokyky, eihän siinä sitten ole ollenkaan ongelmaa! Ongelma onkin minun sydämessäni, halussani tuoda jotain Jumalalle, jos armo ei riittäisikään…

Itselle anteeksi antaminen on vaikea asia alemmuudentunteesta kärsivälle. Kuvittelen, että Jumala on minut tällaiseksi luonut. Astuukohan tässä taas kuvioihin mukaan sana oletus? Oletanko minä, että olen ainoa, jota nämä asiat kiusaavat? Oletanko, ettei muilla ole samoja ongelmia? Oletanko, että kaikki muut tietävät, millainen kunnon uskovan tulisi olla, mutta minä en? Ajatuksissani menen nyt alueille, jotka ovat aina olleet minulle kipeitä. Nyt tajuan, että olen ollut tässä asiassa sidoksissa ihmisiin, en Jumalaan. Olen vertaillut itseäni muihin tekemällä liikaa oletuksia.

Kun hyväksyn itseni, annan myös itselleni anteeksi, alemmuudentuntonikin. Sen olen uudistumiseni jälkeen todella kokenut, että Jumala rakastaa minua. Olen saanut myös kokea, että minulla on ystäviä, jotka hyväksyvät minut tällaisena, miksi en siis itse hyväksyisi? Nämä ovat vain asioita, joiden kanssa minun täytyy aika ajoin viettää aikaa ja saada ne taas oikeaan suhteeseen elämässäni. Minun on paljon helpompi elää ja hyväksyä muutkin, kun hyväksyn itseni.

Mutta yhtä suuri kysymys on, annanko toisten olla juuri sellaisia kuin ovat, siunaten heitä? Aiheutanko minä, vaikka itse kipuilen, samanlaisia tuntemuksia toisille? Hyviä asioita on jokaisessa, kuinka vaikea minunkin on kertoa niistä. Me tarvitsemme toistemme tukea, toistemme hyväksyntää, sanallisestikin. Olen yrittänyt opetella positiivisen ajattelun mallia, vaikka joskus tunnen, että se on vain malli, josta ei ole mitään hyötyä. Ehkä kuitenkin, kun asiat loksahtavat kohdalleen, ajatteluni kehittyy sanoiksi.

Niinpä, minäkin saan elää näissä omissa vaatteissani ja omassa ympäristössäni, Jumala varjelee minua tällaisena niin kuin Daavidiakin aikoinaan. Ei Daavid masentunut, kun hänen veljensä moitti häntä sotatantereelle tulosta. Daavid olisi voinut peräytyä, mutta hän koki, että Jumala varjelee! Ei sinun eikä minun tarvitse yrittää olla toisenlainen. Sellaiseen yrittämiseen kuluu vain turhaa aikaa emmekä voi olla hyödyksi toisillemme. Jeesus on ristintyöllään ostanut meidät Jumalan lapsiksi. Hyvin teemme, kun kiitämme Häntä siitä ja siunaamme toinen toisiamme. -hilkka-