Syyskuu 2007 - Ne yhdet jalanjäljet

Hilkka Rosholm

Syyskuun pohdinta 2007

Ne yhdet jalanjäljet…

”Rohkeus auttaa kestämään sairaudenkin, mutta kuka jaksaa elää, jos rohkeus pettää?” Näin kyselee Salomo Sananlaskuissaan Raamatussa. Kun sairastuin, tautini eteni alussa aika hitaasti. Jumala taivaasta antoi voimaa ja rohkeutta kohdata pahenemisvaiheet, kun rukoilin ja kerroin hätäni. Sain aivan kuin katsella vaikeuksien yli. Jaksoin odottaa tulevaa parempaa jaksoa. Oletinkin, että elämäni jatkuu tällä tavalla. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että tilanne oli muuttunut. Minulla ei ollutkaan voimia katsoa tulevaisuuteen. Aloin katsella vain sairauttani ja sen aiheuttamia menetyksiä kehossani. Kun pahenemisvaiheita tuli useammin kuin ennen, minun rohkeuteni katosi. Koin todeksi, etten niine ajatuksineni jaksa elää.

Onneksi on Jumala, joka huolehtii meistä. Hän kutsui minuakin uudelleen yhteyteensä. Kun tajusin, että masentuneet ajatukseni olivat minun sisimpäni tuottamia ja vihollisen ryydittämiä, halusin tuoda ne valoon. Sain anteeksi katkerat ajatukseni Jumalaa kohtaan. Sain purkaa sisimmästäni epämääräisen pahan olon tunteen. Sain vapautua ja palata nykyhetkeä elämään. Samalla koin ihmeen: sairauteni ei ollutkaan elämässäni enää määräävä tekijä, vaan ainoastaan hankaloittava ja huomioon otettava. Kuka minua pahimpina aikoina kantoi ellei Jeesus, silloin kun itse en jaksanut edes uskoa? Hän kantoi silloinkin, kun vihollisen syytökset olivat viedä minut tuhoon. Minulla ei ollut sisimmässäni mitään, mihin olisin voinut tukeutua ja itse auttaa itseäni.

Niin kauan kuin minun ajatukseni kiersivät samaa itsesäälin kehää, ei minulla ollut toivoa tulevasta. Hain tätä toivoa lukemalla Raamattua. Psalmien kirja tuli minulle erittäin tärkeäksi. Daavidin halu elää lähellä Jumalaa huolimatta kaikesta inhimillisestä elämästä tai juuri sen tähden, antoi minulle toivon. Daavidin suorat anteeksipyynnöt ja katumus puhuttelivat. Jumala nosti Daavidin avaralle, katsomaan etäältä ongelmiaan. Vähitellen voin sisimmässäni olla samaa mieltä myös Daavidin kiitollisuudesta armollista Jumalaa kohtaan tällaisissa tilanteissa. Kun selvisin elämään, minusta tuntui, että olin kokenut jotain samaa kuin Daavid: ”Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli huutoni. Hän veti minut ylös syvästä kuopasta, upottavasta liejusta. Hän nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan askelteni alle. Hän antoi suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi.” Sain kokea tämän niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jälleen kerran tunsin, että minua kannateltiin ja nostettiin.

Jeesus on sanonut, että Hän kulkee kanssamme auttaen ja opastaen. Tämän olen itse kokenut. Silloin kun minulla on ollut kipuja, tuskaa ja ahdistusta, olen saanut kokea Jeesuksen henkisen läsnäolon ja lohdutuksen. Siihen ei ole oikein sanoja, se täytyy kokea. Me ihmiset käsitämme täällä maan päällä asioita vain rajallisesti. Tällaisen puhdistavan läsnäolon kokemuksen jälkeen ei ole epäilystä, etteikö kaiken olevaisen Luoja olisi tullut lähelle ja tukenut. Eli runon sanoilla sanottuna, yhdet jalanjäljet ovat silloin näkyvissä, kun katselen askeleita takanani. Ne ovat Jeesuksen jalanjäljet. Hän ei edellytäkään, että minun jalkojeni olisi tarvinnut maata koskea!

Melkein jokaiselle uskovalle tulee elämässä vaihe, jolloin tuntuu, että ei jaksa. Epäilyt ahdistavat. Koko maallinen elämä saattaa mennä niin sekaisin, että on täysi työ järjestää arkipäivän asioita. Tällöin voi iskeä pelko, että Jumala on hylännyt. Mutta kuitenkin voin kokemuksesta sanoa, että Jumala on suurempi kuin meidän ailahtelevat ajatuksemme. Minusta on tuntunut usein, että olen aivan kuin riisuttu, omista kuvitelmista ja toiveista ei ole auttajaksi. Sieltä nollapisteestä olen saanut taas Jumalan armosta lähteä nousemaan. Sisimmässäni on ollut silloin vain yksi kysymys. Mikä on minun toivoni tällaisena hetkenä? Ja aina syvemmästä tietoisuudesta olen saanut tajuta, että se on iankaikkisen elämän toivo Jumalan taivaassa.. Siinä toivossa eläen voin kohdata maallisen elämän vastoinkäymiset.

Jokaisella Jeesukseen uskovalla on iankaikkisuuden toivo. Jumala on toteuttanut suunnitelmansa kuoleman voittamiseksi Jeesuksen ristintyössä. Ajattele, kun Jeesus kulki ristinkuoleman tien, Hän kantoi kaikki meidän syntimme ja sairautemme. Ei siihen tiehen jäänyt silloin muuta kuin Hänen jalanjälkensä. Ei niihin jalanjälkiin voinutkaan sekoittua ihmisen omaa yrittämistä, ei omaa selviytymistä. Vain täysin pyhällä Jeesuksella oli valta kulkea se tie ja nujertaa siten kuoleman valta. Eikö siinä kohtaa ole maailman tärkeimmät jalanjäljet? Meidän elämämme maan päällä kestää rajallisen ajan, mutta täällä teemme päätöksen, missä vietämme iäisyytemme.

Nämä jalanjäljet kertovat myös meille toisenlaisesta asiasta. Uskovia kehotetaan olemaan Jeesuksen seuraajia. Meitä kehotetaan olemaan ystävällisiä toistamme kohtaan niin kuin Jeesus oli ihmisiä kohtaan maan päällä ollessaan. Meitä kehotetaan kunnioittamaan toisiamme ja löytämään asioista parhaat puolet. Meitä kehotetaan olemaan valon lapsina. Mitään salattavaa ei elämässämme saisi olla. Epäonnistumisemme saattaa meidät pettyneiksi itseemme. Emme milloinkaan pysty samaan kuin Jeesus. Saamme kuitenkin aina uudelleen hakea turvaa Jumalasta. Yksinkertaisesti saamme elää luottaen, että Jeesuksessa meillä on mahdollisuus lähestyä Jumalaa. Meille jokaiselle Jeesus vakuuttaa: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Ne yhdet jalanjäljet kantavat meidät lopulta täydelliseen vapauteen. Sitä vapautta minäkin olen jäänyt kaivaten odottamaan, niin sidottu olen tähän tautiini täällä maan päällä. -hilkka-